Musiikin historiaa mobiilipelillä

Opetuksen pelillistäminen –kurssin puitteissa lähdin selvittämään minkälaista uutta tarjontaa olisi saatavilla musiikin historian opiskeluun nykyisen mobiilipelivoittoisten markkinoiden aikakautena. Tarkoituksenani oli käydä läpi muutamia vaihtoehtoisia peli-ideoita ja poimia niistä paras/parhaat vaihtoehdot tai sitten puhua tarjonnasta yleisemmällä tasolla. Lopputuloksena tuli jotakin näiden kahden väliltä. Sillä kun aloin selvittää tilannetta tarkemmin, kävi nopeasti ilmi, että kuvittelemani tarjonta olikin varsin ohkaista eikä varsinaisia musiikin historiaan liittyviä pelejä ollut juurikaan saatavilla. Muutamien vähemmän mielenkiintoisten kokeiluversioiden läpikäynnin jälkeen (ja tehtävänannon deadlinen alkaessa jo paukkua tulipunaiselle) päätin laajentaa hakukenttää maksullisten applikaatioiden puolelle. Valintani osui lopulta venäläisen kehittäjän Alisa Potapovan ”Guess the Composer – classical music”-peliin, joskaan siitäkään ei juuri ennakkoinformaatiota jaeltu. Päätin kuitenkin löytämieni vähäisten tietojen valossa kokeilla kepillä jäätä; ainakin lähtökohta kuulosti mahdolliselta ihan pätevään pelikokemukseen.

Taidetta koteihin ADHD-aikakaudella

Pelistä kerrottu ajatus muutamine demokuvineen tuntui varsin simppeliltä. Lupausten mukaan kone soittaa pätkän jostakin länsimaisen taidemusiikin tunnetusta kappaleesta ja pelaajan tehtävänä on tunnistaa teos. Lisähaastetta saadaan erilaisilla tehtäväsuorituksilla kuten ”Tunnista 10 kappaletta putkeen virheettömästi” tai ”Tunnista 5 kappaletta 15 sekunnissa”. Tämän lisäksi ohjelma sisältää 100 pelissä käytetystä teoksesta noin minuutin mittaiset musiikkinäytteet ja jotakin informaatiota kappaleesta tai säveltäjästä, joiden avulla voi tutustua teoksiin ja tätä kautta tulla paremmaksi pelissä (ja taidemusiikin tuntemuksessa).

Maksoin pyydetyt 3 ja puoli euroa ja latasin pelin. Pääosin lupaukset tuntuivat ensisilmäyksellä pitävän, joskin hieman hämmentävästi mainostetuista lähes tusinasta kielivaihtoehdosta (mm. ruotsi, mandariini- ja perinteinen kiina ja espanja) ei löytynyt kuin kaksi; englanti ja venäjä. Ensin mainitulla toki pärjää pitkälle, eikä suomenkielistä versiota tosiaan edes lupailtu. Käyttöliittymä on pelkistetyn yksinkertainen. Otsikkoruudusta löytyy painikkeet pelille ja kuuntelukirjastolle sekä yllämainittujen kahden kielen vaihtonappi. Pieni informaatio-logo antaa kolmen kuvan mittaisen selvityksen pelin toiminnasta, mikä tosin oli nähty jo demokuvissa. Mutta kovin paljon selkeämmäksi systeemi tuskin voisi edes mennä. Just push play.

Ja päähäntaputtelematon meininki jatkui. Ruudulle välähti saman tien neljän vaihtoehdon palkit sekä pari sekuntia taaksepäin laskeva käynnistyskello ja sitten mentiin. Ensimmäinen kappale käyntiin ja kello raksuttamaan. En pitänyt tällä kierroksella sen suurempaa kiirettä vaan kuuntelin näytteitä hyvinkin viidestä kymmeneen sekuntia. Tästä huolimatta lopputuloksena oli vain 4 osumaa viidestä. Ja minä sentään olen opettanut länsimaisen taidemusiikin historiaa konservatoriossa. Motivaatio loikkasi välittömästi pari pykälää ylöspäin. Hienoinen pettymys oli, että pelissä ei ole varsinaista ”kampanjamoodia” vaan viiden arvuutellun teoksen jälkeen ainoa vaihtoehto on painaa uutta kierrosta. Jonkinmoinen tasolta toiselle eteneminen tai pistelaskumittari olisi ollut hauska ainakin kaltaiselleni arcadeklassikkojen ja Haluatko miljonääriksi-triviapelien ystävälle. Onhan pelissä toki näitä palkintoja, joita saa yllämainitusti suorittamalla vastaukset mahdollisimman nopeasti tai jatkuvasti oikein, mutta ainakin toistaiseksi nämäkin vaikuttavat määrällisesti varsin vähäisiltä. Yhden illan pelailun jälkeen en tosin saanut kasaan kuin neljä tai viisi ”pokaalia” eli joksikin aikaa tekemistä varmasti riittää.

Kuka on Georgy Svidirov?

Näin lyhyelläkin toiminnallisuudella pelaaminen osoittautui yllättävän koukuttavaksi ja huomasin koettavani jatkuvasti alittaa 15 sekunnin haamurajaa, onnistuenkin siinä pari kertaa. Parikymmentä kierrosta myöhemmin arvelin, että voisi olla aika siirtyä tutkimaan mitä muuta pelillä on tarjota. Eli kohti kirjastoa.

Ainakin minulle selvittämättömäksi jääneen logiikan mukaan järjestetyt kappaleet löytyvät jokainen oman nappinsa takaa ja sitä kun painaa niin sulosävelet täyttävät ilman hetimiten. Tässä vaiheessa noteerasin jo muutaman kalamiehen lisän myyntipuheissa: läheskään kaikissa, hyvä jos joka toisessa kappaleessa on annettu lupailtua informaatiota säveltäjästä tai teoksesta sen enempää kuin ”Germany, Classical era, circa 1750-1800”. On omalla tavallaan varsin masentavaa (ainakin sinivalkoisten lasien läpi katseltuna), kun kansallissäveltäjästämme ei kerrota yhtään mitään. Eikä edes siitä ainoana esimerkkinä tarjotusta valssista. Tämä tosin pätee moneen muuhunkin säveltäjään ja teokseen; hieman tuntuukin, että kun markkinointipuheissa viitataan useasti ”olet kuullut kappaleita elokuvissa, nyt voit opetella tunnistamaan ne”, niin tekijöillä on ollut mukana myös kotimaisia elokuvia. Sen verran vahvasti on itäisen suurnaapurimme sävellyskenttä mukana, jopa siinä määrin, etten muista kuulleeni aiemmin neoromanttisen kauden säveltäjä Georgy Sviridovista – tai hänen teoksistaan. Eikä hänestäkään kerrota mitään sen enempää. Se toki muistetaan mainita, että Chopinin Surumarssia soitettiin neuvostojohtajien hautajaisissa. Niin, ja sitten Kennedyn.

Tietyn kappaleen etsiminen kirjastosta voisi tosiaan olla myös helpompaa, mikäli kappaleet olisi järjestetty tekijöiden, kronologian tai edes aakkosten mukaiseen järjestykseen. Pientä haastetta asettaa myös englanninkielisen käyttöliittymän vuoksi tunnistaa kappaleiden nimiä; en esimerkiksi tiennyt ennen tätä, että Verdin ’La donna è mobile’ tunnetaan englanninkielisessä maailmassa nimellä ’Duke’s Aria’. Ja toki teoriassa ihan oikein Sibeliuksen ’Valse triste’ on käännetty muotoon ’Sad Waltz’, mutta olikohan se kuitenkaan välttämätöntä? Pikkukiusoja ja toisaalta omalla tavallaan sivistävää tämäkin. Kappaleiden tulkinnat ovat omiin korviini ihan riittävän tasokkaita ja selvästikään ei ole haluttu lähteä halpisversioiden suuntaan. Jokaisessa kappalenäytteessä on myös linkki iTunes-ostoon, jos haluaa sellaista kautta hankkia itselleen kokomittaisen teoksen.

Sen sijaan sinne hämmentävälle tasolle jää muutamasta kappaleesta tarjottu remix-versio, joka sisältää (pätkä)tulkinnan teoksesta syntikkapop/rock/house-tyylillä. Tästä voin kuvitella kyllä olevan iloa esimerkiksi alakouluikäisille, itseni se jätti hieman kylmäksi. Paitsi Prokofjevin Ritarien tanssista tehty chiptune-heavytulkinta. Se on hieno.

 

Mutta onko se opettavaista?

 Pääasiallinen tehtävänantoni oli siis tutkia pelimaailman tarjontaa musiikin historian opetuksen avuksi. Konservatorioiden ja musiikkioppilaitosten opetustarjonnassa on vielä ainakin tämän lukuvuoden – opetussuunnitelman uudistaminen sekoittaa tätäkin pakkaa – ollut yhtenä pakollisena kurssina Musiikin perusteet IV – Länsimaisen taidemusiikin historia. Ja kuinka sattuukaan sopivasti, ainakin omassa oppilaitoksessani olennainen osa kurssin suorittamista on ollut nk. standardimateriaalin kuunteleminen, siihen perehtyminen ja lopulta koemuotoisesti sen tunnistaminen lyhyiden kuulokuvanäytteiden perusteella. Eli täsmälleen sitä, mitä tämä peli tarjoaa. Jos jätetään sivuun kymmenkunta kuriositeetimpaa valintaa, pelin katalogista löytyy runsain mitoin musiikilliseen yleissivistykseen kuuluvia teoksia kuten Bachin ’Toccata ja fuuga, d-molli’, Mozartin 40. Sinfonia, Schubertin ’Serenadi’ tai Griegin pianokonsertto A-molli. Toisaalta olisin itse voinut helposti lisätä toisen sadan kappaleen satsin vastaavia ”olennaisuuksia” – ainakin omasta mielestäni.

Maksullisuus toki hankaloittaa hieman ohjelman käyttöä, mutta en näe mitään syytä sille, etteikö tämä voisi olla varsin kiintoisa vaihtoehtoinen tapa opiskella, omaksua kappalemateriaalia ja ehkä oppiakin jotakin. Ohjelman tiedoissa kerrotaan myös ilmaisversiosta, jolla pääsee kokeilemaan peliä 15 kappaleen repertuaarilla, mutta tällaista ei ainakaan oma App Storeni edes löytänyt.

Suurempi kynnys saattaa olla ohjelman kielirajoitteisuus. Toisaalta ainakin omissa kokemuksissani aiheen opetuksesta oppilaat ovat olleet jo hieman varttuneempia, joten englanninkielen saattaisi kuvitella taittuvan edes sen verran, että kappaleiden käännösnimet olisivat selkeitä. Suuressa osassa kuitenkin teoksen nimi onkin tutusti ”Concerto”, ”Etude”, ”Symphony” tai muuta rakenteellisempaa. Pikkuvioistaan huolimatta (ja ainakin yhdestä selkeästä ajatusvirheestä; Charles Gounod ei tietääkseni ollut norjalainen) peli on kohtuullisen pätevä apuväline musiikin historian opetukseen, joskin varsinaisena pelinä harmittavan lyhyt. Tuntiopetuksessa kuulokkeiden kanssa pelattuna varmasti sen sijaan oikein omiaan.

 

P.S. Pelistä käsittääkseni on myös käännös Android-pohjaiseen käyttöliittymään, mutta tätä en sattuneesta syystä päässyt kokeilemaan.