Mussila – musiikkia muksuille

Etsittyäni jälleen kerran kivaa mobiilipeliä musiikin oppimisen tukemiseen Androidilla, pettymys oli ensimmäinen tunteeni. Kovan googlettamisen ja noin miljoonan appin laatamisen ja kokeilemisen jälkeen en edelleenkään ole löytänyt sitä ”THIS is the one”-tyyppistä kokemusta. Olen varhaisiän musiikinopettaja, joten kohderyhmäni on lähinnä soitinvalmennusikäiset, eli noin viidestä yhdeksään vuotiaat lapset. Etsin nimenomaan musiikin hahmottamiseen liittyvää sovellusta, en niinkään tietyn soittimen opetukseen liittyvää. Lisäksi olisi mukavaa että peli olisi ihan oikeasti peli -eikä puuduttava harjoitussovellus- mitä suurimmaksi osaksi näistä peleiksi kutsutuista sovelluksista oli. Millainen sitten on hyvä oppimispeli? Tätä pohditaan myös kirjassa ”Oppiminen pelissä – pelit. pelillisyys ja leikillisyys opetuksessa” (Krokfors, Kangas & Kopisto) jossa päädytäänkin siihen, että hyvä oppimispeli riippuu täysin pedagogisista tavoitteista, pelin luoteesta ja käyttötarkoituksesta sekä monista kontekstuaalisista tekijöistä.

 

Pelillisin ja leikillisin löytämäni sovellus oli nimeltään Mussila. Tähän peliin paneuduin lopulta eniten ja päätin sen aiheekseni valita. Mussilassa on monia hyviä ominaisuuksia, mutta myös monia huonompiakin.  Mussilan on tehnyt Rosamosi Studio ja sen suositusikäraja on lähteestä riippuen 4-6 ikävuodesta ylöspäin. Itse latasin Mussilan (ilmaiseksi) Androidille, mutta on saatavlilla myös kaikille Applen laitteille. Mussilasta on tehty myös eri versioita; joulusovellus, DJ-sovellus, tarrasovellus, planeettaversio ja niin edelleen. Pelejä on samaa sarjaa useampi lähinnä Applen laitteille, Androidille löytyy perusversion lisäksi ainoastaan Mussila Planets. Itse tutustuin vain pelin alkuperäisversioon. Mussilan mainosvideo löytyy täältä:

 

 

 

Ja nyt itse peliin! Pelin alussa bändi lentää kuumailmapallolla, ja jostain syystä bändin kaikki soittimet ja asusteen tippuvat suoraan hirviön kitaan. Pelin tehtävä on siis kerätä bändin varusteet takaisin, että kaikki soittimet saadaan käyttöön pelissä. Pelissä on kartta jonka mukaan edetään ruutu kerrallaan; kun yhden on saatu suoritetuksi, saa mennä seuraavaan. Yhdestä ruudusta maksimi tähtimäärä on kolme, ja ruutuja voi halutessaan uusia niin usein kuin tahtoo. Tehtäväruutuja on yhteensä 40, ja aina neljän ruudun välein tulee ns. ”soittoruutu” jossa bändi soittaa ja yksi kuumailmapallosta tippuneista esineistä palautuu. Alla pelikarttanäkymää.

 

 

Pelin ensimmäiset neljä tehtävää esittelevätkin oikeastaan koko pelin loputkin tehtävät; mitään uutta ei tämän jälkeen tule, haasteet vain vaikeutuvat eri tavoin. Ensimmäinen tehtävä on soittimen äänen tunnistus. Jäävuoren takana soittaa piilossa yksi bändiläinen, ja ruudussa on kaksi soitinta vaihtoehtoina ääneksi. Näistä pitää valita oikea. Toisena tehtävänä on rytmien lukemista ja tunnistamista. Ruudulla näkyy kaksi rytmipätkää, ja kuulon perusteella pitää valita oikea vaihtoehto. Kolmas tehtävä on nuotin lukemista. Ruudulla on kaksi erilaista nuotinpätkää, ja niistä pitää kuulon perusteella valita oikea kun melodia soi. Viimeinen tehtävä on pianon soittoa. Ruudulla on pianon koskettimisto sekä nuotit soitettavaan melodiaan. Melodia kuuluu ensin, ja samalla nähdään pianon koskettimista mitä kosketinta painetaan milloinkin. Melodiassa käytetyt koskettimet jäävät eri värisiksi. Nämä tehtävät selvitettyään tulee ensimmäinen kymmenestä ”bändiruutu”. Koko bandi soittaa laulun, vain yhdellä soittajista on soitin (jonka bändi saa takaisin tippuneista tällä kertaa palkinnoksi). Lopuille saa itse valita soittimet bändin sen hetkisestä soittimistosta. Tässä vaiheessa pystyy valita kenet tahansa bändin jäsenistä jolloin avautuu pianon koskettimisto (soittimesta riippumatta) ja itse saa jammailla mukana soittimella. Jäsentä ja soitinta pystyy vaihtamaan. Jos bändiläiselle ei valitse soitinta, häntä pystyy ohjaamaan taputtamaan rytmiä.

 

 

Peli opettaa minusta todella hyvin kuuntelemaan, oikeastaan itse käyttäisin tätä nimenomaan kuuntelua harjoittamaan. Toki samalla yleinen musiikin hahmotuskyky nousee, osa loppupään tehtävistä on jo suht haastavia. Mitä pidemmälle pääsee, sitä vaikeammaksi menee harjoitukset. Soitinten tunnistamiseen tulee ensin useampia vaihtoehtoja, ja jossain vaiheessa alkaakin soida usempaa soitinta päällekkäin ja ne kaikki pitää tunnistaa oikein. Varsinkin useamman soittimen tunnistamiset olivat hyviä harjoituksia. Kuitenkin miinusta annan tästä siitä, että digitaalinen kun pelikin on, osa soittimista ei kuulosta oikealta itseltään. Jousissa sekä puhaltimissa oltiin onnistuttu hyvin, mutta esimerkiksi sähkökitara kuulostaa lähinnä cembalolta. Ja syntikka taas kuulostaa pelissä samalta kuin pelin akustinen kitara. Näiden ongelmien kanssa jopa aikuisella musiikin osaajallakin tuli vääriä vastauksia.

 

 

Rytminluku ei oikeastaan minusta vaikene pidemmällekään mentäessä kovin paljon. Useampia vastausvaihtoehtoja tulee kyllä, mutta rytmit ovat aika helposti tunnistettavissa. Tahtilajit vaihtelevat mikä oli kiva asia. Soitin jolla rytmit tehdään, vaihtelee. Miinusta tästä osiosta tulee siitä, että taputus-soittimessa on joku ihmekaiku, ja varsinkin kuudestoistaosanuotit kuulostavat kuin laahaisivat. Kuudestoistaosanuotit kuulostavat kyllä vähän laahaavilta joka soittimessa, mutta taputuksessa olivat häiritsevät. Nuotinluku-osio käyttäytyi aika paljon samalla tavalla kuin rytminluku-osio. Samat vaikenemiset tapahtuivat tässä.

 

 

 

 

 

Pianonsoitto oli mielestäni kaikista turhauttavin ja ”tylsin” osio pelissä. Ensinnäkin puhelimella pelatessa koskettimisto oli niin pieni että oikeaan koskettimeen oli vaikea osua aikuisen sormin ainakin, riippunee varmaan myös puhelimesta. Toiseksikin tämän olisi voinut toteuttaa vaikka nuottipalikoilla mieluummin kuin pianolla, jotta osio olisi enemmän ”yleispätevä”. Soitettavat pätkät pitenevät aika paljon loppua kohden, ja ihan lopussa soitetaan jo neljän tahdin pituisia pätkiä kerrallaan. Toisaalta oli kiva että niistä sai kokonaisia lauluja aikaan, mm. Maijal’ oli karitsa ja Tuiki, tuiki tähtönen.

 

 

 

Frans Mäyrä (2012) määrittelee kolme asiaa jotka yhdistävät pelin ja leikillisyyden ja kaikkia tarvitaan onnsituneessa pelissä; pelin pelaaminen perustuu spontaanisuuteen, peli pitää sisällään yllättäviä ja kummallisia komponentteja ja konteksteja, sekä peli luo tunteen että pelaaminen on hauskaa ja palkitsevaa. Jos näiden perusteella alkaa arvioimaan tämän pelin hyvyyttä, ei varmaankaan kovin pitkälle päästäisi. En tiedä perustuuko oppimispelin pelaaminen pedagogisessa tarkoituksessa ikinä spontaaniuteen, mutta toki sitä voi käyttää palkintona jostain onnistumisesta vaikkapa tunnilla jolloin siihen saisi jonkinnäköistä spontaaniutta mukaan. Mussila ei missään tapauksessa ole yllättävä ja kummallinen, vaan hyvin ennalta arvattava jo ensimmäisten peliruutujen jälkeen. Toki jännitys sinänsä säilyy koko ajan kun ei tiedä mitä tapahtuu kun loppuun päästään! Tämän ajoi minuakin pelaamaan koko pelin. Loppuratkaisua en kyllä kerro. Voi olla että lopussa tapahtui jotain, tai sitten ei, ota selvää! Peli oli kyllä minun mielestäni yllättävän viihdyttävä ja palkitsevaa. Oli mukavaa kun bändiin sai aina uusia soittimia mukaan. Tämän pelin en usko koukuttavan ketään ihan niin hyvin kuin peliltä toivoisi, mutta toisaalta peli oli kyllä viihdyttävämpi kuin moni muu pedagogiseen tarkoitukseen soveltuva android-peli. Lisäksi pelin ulkoasu oli mielestäni silmää miellyttävä. Harmitukseksi jäi esimerkiksi se, että yhteen peliin ei pysty tekemään montaa käyttäjää. Kun peliä pelaa eteenpäin, siitä ei alkuun pääse. Ruutuja voi toki uusia, mutta ei se ole sama asia jos niitä ei itse pääse ”vapauttamaan” lukituksesta läpäisemällä edellistä ruutua. Musiikkivalmennuskäyttöön tämä on oiva väline sekä motivointikeino kuuntelemiseen keskittymiseen. Näkisin kyllä että voisin ottaa tämän käyttöön omiin ryhmiini ”välipalaksi”.

 

Play-hankkeen materiaaleissa on mukana ”kolmio” pelillisyyteen liitettyjä käsitteitä. Jos lähdemme arvioimaan Mussilaa tämän perusteella, tulokset ovat erinomaisia; Mussilasta löytyy oikeastaan joka kohtaan jotain, paitsi yhteen hyvin tärkeää; yhteisöön. Pelissä on tehtäviä, tavoitteita, mittareita, palkintoja ja kaikki perusasiat kunnossa, mutta yhteisöllisyys pelistä puuttuu. Tietysti sitä pystyy pelata ryhmässä että monta lasta katsoo samaa ruutua ja pähkäilee yhdessä mikä on oikein, mutta mitään peliin sisäänrakennettua yhteisöllisyyttä siitä ei löydy. Play-hankkeessa puhuttiin myös oppimisen mielekkyydestä mihin myös Mäyrä (2012) viittaa. Mussilan avulla näkisin mielekkään oppimisen toteutuvan, toki sovellus on puutteellinen ja pelin avulla opitaan vain hyvin vähän. Näkisin kuitenkin että musiikin kokonaisvaltaisessa hahmottamisessa tämä peli toimii – mutta vain niin kauan kuin se kestää.

 

 

Lähteet:

Krokfors, Leena & Kangas, Marjaana & Kopisto, Kaisa. 2014. Oppiminen pelissä: pelit, pelillisyys ja leikillisyys opetuksessa.

Mäyrä, Frans. 2012. Playful mobile communication: Services Suppoting the Culture of Play.

Play-hanke, Jyväskylä. 2015-2017. Saatavana: https://www.oomc.fi/pelillisyys/05-opetus/